V2.fi tarjoaa Halo: Reachin kampanjamoodin arvostelun erikoispitkänä artikkelina näin heti tuoreeltaan. Moninpeliin palattaneen myöhemmin pienemmän jutun merkeissä.

Master Chief on toistaiseksi lomalla, mutta rahaa tulostava Halo –tuotemerkki suoltaa kauppoihin tasaisin väliajoin uusia kirjoja, oheiskrääsää ja tietenkin niitä tärkeimpiä - pelejä. Microsoftin toiveissa on varmasti tämän vuoden tuotteliain julkaisupäivä, sillä markkinointipuoli on pistänyt ennätysmäärän rahaa likoon lippulaivansa puolesta. Edellinen peli, vuosi sitten ilmestynyt Halo 3: ODST, jäi monien muistiin lähinnä täysihintaisena lisäosana, ja se toimikin välipalana vain nälkäisimmille faneille. Nyt Bungiella onkin edessään näytön paikka, sillä ylihuomenna julkaistava Halo: Reach on jäämässä alkuperäisen kehittäjän viimeiseksi Haloksi.





Halo: Reach ei uskalla ronkkia pelisarjan mahtipontista lopetusta ja aloittaa uutta juonen tynkää, vaan se on trendikkäästi esiosa päätrilogian tapahtumille. Harmittavasti emme tutustu ”The Fall of Reach” –pokkarissa tarinoituun Spartan–sotilaiden koulutusohjelmaan, vaan peli keskittyy nimensä mukaisesti ihmiskunnan murheenkryyniin, Reach–planeetan taisteluihin ja menetyksiin. Ennen taistelukentälle astumista haarniskansa voi tuunata mieleisekseen. Iso osa panssarin rakennuspalikoista ja bonushauskasta aukeaa pelattaessa haalittavilla krediiteillä, mutta kuvajaisestaan saa heti sopivan persoonallisen. Luomus siirtyy sellaisenaan kampanjaan, jossa sankari edustaa Noble Teamin uusinta jäsentä. Toisin kuin ODST:ssä, Noble Six –nimellä tunnettu päähenkilö ei ole hajuton, väritön ja mykkä, vaan hahmolla on luonteensa, historiansa sekä pelaajan valitsema sukupuoli. Jälkimmäisin tosin vaikuttaa vain ääninäyttelijään, ei rintamuksen kokoon tai alapään toppauksiin.

Muut joukkueen viisi jäsentä noudattavat stereotypioiden käsikirjaa. Henkilöt ovat sentään onnistuneita, eivätkä käy rasittaviksi tai aiheuta sitä myötähäpeää, jota koin ODST–sotureilla pelatessani. Osa Spartanien mystisyydestä katoaa kasvojen näkyessä, mutta supersotilaat ovat silti tiukkoja ammattilaisia. Toimintaan sopimattomat parisuhdekriisit, puujalkavitsit ja velmuilevat sivuhahmot ovat saaneet ansaitut potkut. Halo: Reachissa taistellaan lähes jatkuvasti seurana Spartaneita tai rivisotilaita, jotka kilpailevat kiitettävästi vastustajien huomiosta. Vastaavasti Covenant–muukalaisrotu tarjoaa entistä suurempia laumoja tykinruokaa. Odotetun paluun tekevät Elitet ovat jo pelaamallani Heroic–vaikeustasolla pirun aggressiivisia ja nopeita, joten haastetta löytyy sopivasti alusta alkaen. Määriin nähden tekoäly toimii kiitettävän hyvin, eikä tuleen jäädä makaamaan. Tiimiläiset vaan tuppaavat junnaamaan ikävän kauan, kun autoon pitäisi nousta. Taistelutovereista huolimatta varsinainen kurmotus jää lähes täysin pelaajan harteille, ellei kavereille tyrkytä järeämpiä tykkejä.





Halo: Reach edustaa synkempää ja realistisempaa tyyliä. Juonen melankolisuuden lisäksi suuntauksen huomaa pienistä yksityiskohdista, aina aseista alkaen. Kuolemaa jaetaan monipuolisella arsenaalilla. Tunnelman luomiseksi – sekä taitojen korostamiseksi – aseissa on aiempaa suurempi rekyyli ja hajonta. Turhia hernepyssyjä on putsattu pois kovalla kädellä ja jäljelle jääneet aseet ovat riittävästi toisistaan eroavia. Enää harvemmin käy tilanteita, joissa kantaisi kahta käytännössä samaa, mutta erinimistä kiikarikivääriä. Kranaatteja on jälleen vain kahta toisistaan erottuvaa laatua. Täysin uusia tuliluikkuja on useita, joista pettymyksiin lukeutuu vain betassa Propipe-lempinimen ansainnut kranaatinheitin, joka tuntui kampanjassa tehottomalta. Mielenkiintoisia paukkurautoja on kokonaisuudessaan parikymmentä, joten kaikki löytänevät lempparinsa.

Uutuutta ovat myös jatkuvasti käytetyt Armor abilityt. Pelaajalla on käytössään nopeasti latautuvia kykyjä, jotka ovat korvanneet Halo 3:n kertakäyttöiset powerupit. Kerrallaan voi käytössä olla vain yksi taito, mutta maastossa on useita pisteitä, joissa panssariominaisuuttaan voi vaihtaa esimerkiksi rakettireppuun tai näkymättömyyteen. Vaikka kyvyt erottavat pelin kunnolla edeltäjistään vasta moninpelin puolella, saavat ne yksinpelinkin taisteluista monipuolisempia. Parhaimmillaan ominaisuuksien taidokas käyttö pelastaa tukalista tilanteista tai helpottaa vaikeiden vastuksien kaatoa. Yllätyksellistä käyttöä saadaan myös vastapuolelta; Ghost-kiiturilla lanaaminen kokee ikävän lopun, kun ajoneuvo räjähtää palasiksi rysähtäessään päin Eliitin kivenkovaa haarniskalukkoa.





Tunnelman synkistyessä ulkoasukin on menettänyt hieman pirteyttään. Käytetty väripaletti on entistä tummempi, joskin Reach on edelleen sateenkaari ruskeanharmaiden nykyräiskintöjen maailmassa. Lisäpolygonit ovat löytäneet paikkansa, sillä hahmomallit, maisemat ja aseet ovat saaneet roiman päivityksen Halo 3:n ajoilta. Yksityiskohtaisuus, laaja väriskaala ja efektien ilotulitus saavat aikaan silmäkarkkia koko pelin mitalle. Osa kauneuden ylistyksestä kuuluu kenttäsuunnittelulle. Kampanjan tasosuunnittelijoiden onkin sanottu jäljitelleen sitä tunnelmaa, jota pelaajat kokivat ensimmäistä kertaa Halo: Combat Evolvedin avaraan luontoon astuessaan.

Sisimmältään kentät ovat suoria putkia, mutta ahtaanpaikan kammoa lievitetään tutkimalla yli puoli peliä ulkomaailmaa, jossa seinien välissä on roimasti tilaa. Olin todella tyytyväinen kohdatessani Reachin monimuotoiset ympäristöt, jotka pursuavat rakennuksia, rehottavaa kasvustoa ja vaihtelevaa maastoa. Onpa tarjolla myös planeetalle ominaista villieläimistöä. Loppupäässä meno alkaa hieman hiipua siirryttäessä keinotekoisempiin ja kliinisimpiin ympäristöihin, mutta kokonaisuudessaan kampanjassa on vain yksi ikävystyttävämpi taso. Ulkotasoissa oikeuksiinsa pääsevät ajoneuvot, joiden tuntuma on edelleen toimintapelien parhaimmistoa. Pari tuoretta vempelettä eivät edusta mitään mullistavaa, mutta sopivat hyvin valikoiman jatkoksi. Trailereissakin hypetetty uusi tuttavuus eli avaruudessa käytävä lentotaistelu tosin jätti aika kylmäksi – olisimme pärjänneet ilmankin.





Uusittu ulkoasu ei kuitenkaan ole aivan moitteeton. Harmittavasti muutamia kertoja yksinpelin aikana ruudunpäivitys kakoo silminnähtävästi. Kummallista hidastelua esiintyi vain parissa rauhallisemmassa hetkessä, joten kyseessä on onneksi minimaalinen ongelma. Se ei missään nimessä pilaa pelikokemusta. Suurempana ongelmana Reach kärsii samasta viasta ODST:n kanssa, sen monien sisätilojen ollessa säkkipimeitä joka säällä, joten valonvahvistinta tarvitaan liikaa. Lisäksi kaipaisin visuaalisuuteen vielä vähän ytyä - entistä ruudinkatkuisempia savuefektejä tai uuteen tyyliin sopivaa latausanimaatioiden aikana horjuvaa kameramiestä. Vikinöistäni huolimatta synkempi ilme näyttää kaikin puolin mahtavalta.

Aikuismaisuudesta huolimatta vihollissuunnittelu on ehtaa Haloa ja otusten, puristeja lainatakseni, ”pokémonmaisuus” on säilytetty. Tästä syystä hymyni hieman hyytyi, kun realistisempaa otetta on haviteltu korvaamalla Covenanttien kielitaito siansaksalla. ”What a world!” ja ”He was my lover!” –tyylisiä toimintaa keventäviä huudahduksia ei enää viljellä, mikä kadottaa osan avaruusörkkien yksilöllisyydestä. Äänipuolella menetystä on kompensoitu muuten täyteläisemmällä kokemuksella. Aseista järähtää mehukkaammat rytinät ja tykimmät pamahdukset lukitsevat hetkeksi korvat vaimentaen ympäristön ääniä. Pauhuna ei lakkaa vain pieniin taukoihin, ja kaiken kruunaa Martin O’Donnellin iskevät rytmit ja mieleenpainuvat melodiat. Äänivastaavien kovasta panostuksesta huolimatta on jälleen unohdettu, että asetuksissa voisi olla erilliset säätimet musiikin, taisteluäänien ja dialogin voimakkuudelle. ...varsinkin kun tekstityksen saa edelleen ainoastaan välivideoiden ajaksi. Helposti missattava dialogi lohkaisee pienen palan juonen kiinnostavuudesta.





Halo: Reachin yksinpeli on rakkaudella työstetty viihdepaketti. Sen suurimmiksi murheiksi jäävät mielikuvitukseton juoni, sekä pienet tekniikka- ja suunnitteluvirheet. Noble Teamin kohtalot kiinnostavat ja luovat tyydyttävän kokemuksen, mutta tarina ei käytä puoliakaan siitä potentiaalista, jota Halo–universumi sille tarjoaisi. Hieno lopetus ei riitä, kun yleisellä tasolla Master Chiefin mahtipontisuudesta liikutaan aivan liian kaukana. Reach kuitenkin näyttää, miten sarjaan saadaan loistava osa ilman ikonista rengasplaneettaa tai legendaarista sankaria. Juonen latteuden vuoksi jokin mystisestä Halo-tunnelmasta puuttuu, mutta sitä on hyvitetty roimilla viilauksilla pelituntumaan ja toimintaan.

Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin jälleen yksi Halo. ”Haters gonna hate”, eli aikaisempia vihanneiden kannattaa jättää Reach suosiolla kaupan hyllyyn. Sohva-Spartanit kokevat tunnelmallisen kampanjan etenemistahdista ja vaikeustasosta riippuen noin 7-10 tunnissa. Tiukalla tahdilla työstetty läpipeluuni sai aikaan erinomaisen flown, ja jäljelle jäi tunne siitä, että pian pitää päästä aloittamaan nautiskelevampi uusintakierros. Reach on täysosuma, ja minulle se edustaa kokemusta, jota pettymykseksi kokemani Halo 2:n olisi pitänyt olla. Bungie jättää pelisarjan jatkajalle suuret saappaat täytettäviksi.

Teksti: Tero Huomo